Sodasta ja rauhasta

Allekirjoittanut on ainoa sotajutuista kiinnostunut lenkki sukunsa pitkässä pasifistien ketjussa. Tästä seuraa välillä tympeitä keskusteluja perheen piirissä, mutta toisaalta ne laittavat ajattelemaan asioita syvällisemmin kuin vain "sotajutut ovat jänniä".

Taannoin tehdessäni lähtöä MPK:n viikonloppuharjoitukseen, tyttäreni kysyi, miksi käyn sotaharjoituksissa. Olemme yrittäneet olla huolestuttamatta häntä Ukrainan sodalla ja muilla maailmanpoliittisilla tapahtumilla yhtään enempää kuin on pakko, mutta kun asia on koko ajan kaikkialla esillä, ei sen kuulemiselta voi välttyä. Lapsi tietää, mitä sota on, ja että Euroopassa suhteellisen lähellä meitä on sota tälläkin hetkellä. Jotain järkevää pitäisi osata vastata, muutakin kuin "harjoituksissa on kivaa".

Selitin sodan olevan sillä tavalla jännä asia, että mitä paremmin siihen valmistautuu, sitä todennäköisemmin sitä ei tule. Suomen puolustuksessa on lähdetty oletuksesta, että resurssimme eivät riitä Venäjän voittamiseen tavalla, jolla Venäjä itse suostuisi sen rauhansopimuksessa myöntämään ja allekirjoittamaan. Sen sijaan meidän on tehtävä kerta kaikkiaan selväksi, ettei tänne kannata hyökätä, koska voitto tulisi liian kalliiksi suhteessa niihin vähäisiin hyötyihin, joita Suomesta olisi ryöstettävissä. Tähän ei riitä se, että meillä on hallit täynnä leopardeja ja F-35:ia, vaan vähintään yhtä tärkeää on, että jokainen kansalainen sekä haluaa että osaa istua puskassa napsimassa miehittäjiä ihan niin kauan kuin niitä riittää. Hyvien suhteiden ylläpidollakin on arvonsa, mutta se kantaa vain tiettyyn pisteeseen asti ja on aina riippuvainen vastapuolen hyväntahtoisuudesta.

Sillä, että joku tällainen yksittäinen keski-ikäinen sotanörtti käy silloin tällöin kavereiden kanssa ulkoiluttamassa valtion pyssyjä, ei vielä mitään sotaa voiteta, mutta kun esim. Ukrainan sodan myötä MPK:n koulutusten kysyntä on räjähtänyt sellaiseen kasvuun, että koulutusmäärät on pitänyt tuplata, kyllä se maailmalle jonkinlaisen signaalin lähettää.

Ukraina ei tässä onnistunut. Tällä hetkellä Ukraina taistelee samalla päättäväisyydellä ja periksiantamattomuudella, jolla Suomi taistelisi samassa tilanteessa, mutta erona on, että Ukrainan tapauksessa se tuli maailmalle yllätyksenä. Putinilla oli paljon syitä olettaa, että Ukraina antaisi periksi, ja vaikka ei antaisikaan, Länsi ei uskaltaisi kumminkaan auttaa. Kaikkien onneksi (paitsi tietysti Putinin sekä Venäjän etnisten vähemmistöjen asekuntoisten miesten) näin ei käynytkään, mutta Ukraina maksaa nyt kovaa hintaa siitä, ettei sen puolustushenki näyttänyt riittävän uskottavalta ennen sotaa.

* * *

Toisessa keskustelussa samasta aiheesta isäni totesi kuivasti, että "keskittyisit sinäkin vain rauhan töihin". Kommentti hämmensi, koska olin mieltänyt reserviläishommat nimenomaan rauhan työksi, enkä näe noissa vastakkainasettelua. Ilmeisesti tuollainen näkemys on kuitenkin suosittu, koska varsinkin Venäjän trollien kanssa väitellessä törmää usein väitteeseen, että meidän pitäisi valita rauha eikä sotaa.

Valitettavasti sota ja rauha eivät ole toistensa vastakohtia, eikä niiden väliltä voi valita. No, suurvallat joskus voivat, mutta Suomen ja Ukrainan kaltaisille pienemmille maille asia ei ole niin yksinkertainen. Sodan vastakohta ja vaihtoehto ei ole rauha, vaan alistuminen. Rauha on se tila, joka vallitsee silloin, kun sodan ja alistumisen väliltä ei tarvitse valita.

Niinpä Ukrainakaan ei voi "valita rauhaa", vaikka monet länsimaiset oman elämänsä chamberlainit niin yrittävätkin väittää. Suomi sai toisen maailmansodan päätteeksi rauhan – vaikkakin kalliin sellaisen – koska sota oli saatu sodittua valmiiksi. Molemmat osapuolet halusivat irti sodasta, koska jatkaminen olisi vain vaarantanut tärkeämmät intressit ilman toivoa yhtä suurista hyödyistä.

Ukrainassa ei vielä tässä pisteessä olla, koska Venäjä uskoo voivansa vielä saada puristettua Ukrainalta lisää. Tämän takia mikä tahansa rauhansopimus olisi parhaimmillaankin vain hengähdystauko ennen seuraavaa erää. Ukrainalaiset ovat päättäneet – hyvin perustelluista syistä – että sota on pienempi paha kuin Venäjälle alistuminen. Rauha tulee myöhemmin, jos hyvin käy. Venäjälle antautuminen ei sitä tuo.